Eilen monen kylmemmän ja sateisen päivän jälkeen, päivä iltaa kohden lämpeni, joten suuntasimme lasten toiveesta uimaan. Kun saavuimme rannalle, lojui maassa valkoinen liikkumaton mytty. Piti pari kertaa heiraista silmiä, että mikä se siellä makaili, mutta joutsenhan se oli. Ei juurikaan välittänyt siitä, että rannalle ilmestyi seuraa, vaan makasi kaikessa rauhassa ja teki omia touhujaan.
Upea ilmestys ja yllättävän suuri, kun nousi pystyyn. Oikeaa todellisen elämän luontoelokuvaa aitiopaikalla. Voi, kunpa olisi ollut järkkäri matkassa, miten upeita kuvia tuosta hienosta eläimestä olisikaan saanut. Tällä rannalla olen aikaisemminkin villieläimiin törmännyt, sillä erään kerran rantahietikolla istuessa, saukko juoksi nenän edestä hirveää vauhtia. Tuolloin jäivät kuvat napsimatta, kun sen verran vikkelä kaveri oli kyseessä.
Hiukan surullinen olojoutsenesta kuitenkin tuli, sillä joutsen oli selvästi yksinäinen lintu. Aavistuksen surumielisen oloinen. Ehkä pystyin samaistumaan tuohon lintuun ja jostain syystä olen näitä yksinäisiä eläimiä puoleeni vetänyt. Ihan kuin ne tunnistaisivat toisen samanlaisen.
Ehkä surumielisyyttä lisäsi entisestään se, että näihin päiviin ajoittuu yksinjäämisen vuosipäivä. Juurikin neljännen ja viidennen päivän taitteeseen. Nämä pari vuotta yksin ovat kuitenkin takuu varmasti olleet elämäni opettavaisin ajanjakso. Tähän on mahtunut, vaikka mitä ja helpolla en tosiaankaan olen päässyt. Samalla olen kuitenkin huomannut, että lähes kaikesta selviää. Apua on saatavilla, kun sitä tarvitsee ja uskaltaa vain pyytää. Välillä on hyviä päiviä ja välillä taas tosi paskoja päiviä, mutta nekin ovat vain osa elämää. Lisäksi, sitä kummasti löytää itsestään uusia puolia, jotka saattavat myös iloisesti yllättää.
Tuolle joutsenelle toivon kaikkea hyvää. Se kosketti sydäntäni juurikin sen takia, että tavallaan näin siinä itseni.
Lähetä kommentti