Sain kuulla odottavani kaksosia alkuraskauden ultrassa. Aluksi uutinen oli pienoinen shokki. Esikoinen oli todella huono nukkuja. Poika ei nukkunut yöllä eikä päivällä. Elin puolitoista vuotta ihan sumussa. Tähän peilaten ajattelin, että miten selviän hengissä kaksosista, jos he ovat samanlaisia kuin isoveljensä. Tämä pelko osoittautui onneksi turhaksi, sillä tytöt nukkuivat hyvin ja olivat muutenkin helppoja vauvoja. Näistä vuosista tuo vauvavuosi on ollut kaikkein helpoin. Sen jälkeen, kun tytöt saivat omat jalat alleen, ei vaarallisilta tilanteilta, sotkuilta, kuhmuilta ja yllätyksiltä olla vältytty. Hiljalleen elämä helpottaa, mutta edelleen silmät saisivat olla myös selässä. Julkisilla paikoilla liikkuminen onnistuu jo suhteellisen hyvin. Olenpa jopa uskaltanut heidän kanssaan yksin uimahalliin eikä se niin paha kokemus ollut, vaikka hieman aluksi pelotti.
On ollut ihanaa seurata kaksosten keskinäistä suhdetta. Se on kuitenkin erilainen kuin suhde isoveljeen. Toisesta huolehtiminen on jotain aivan uskomatonta. Tytöt ovat samassa päiväkotiryhmässä ja jos toinen ei jostain syystä ole paikalla, on toinen ihan eksyksissä. Osaavat neidit myös tapella, ihan kuin muutkin sisarukset keskenään. Siitäkin huolimatta sisko on paras leikkikaveri ja vielä tällä hetkellä muiden kavereiden on hankala tähän väliin kiilata. Aika näyttää, miten jatkossa käy.
Elämä kaksosten äitinä on tuplasti iloa, tuplasti surua ja tuplasti harmaita hiuksia. Ja tuplasti etuoikeuttettua.
Lähetä kommentti